Suomen tykistön historia ulottuu 1400-luvulle. 1600-luvulta lähtien se oli oman johtonsa alainen osa Ruotsi-Suomen tykistöä, jonka ensisijainen tehtävä oli puolustaa valtakunnan itäistä puoliskoa. 1700-luvulla suomalainen tykistö oli erillinen pataljoona ja prikaati. Vuonna 1794 Ruotsin tykistörykmentti jaettiin neljään itsenäiseen osaan. Toiseksi suurin niistä oli Kuninkaallinen Suomen Tykistörykmentti, joka hajotettiin Ruotsissa Suomen sodan jälkeen vuonna 1811.

Ruotsalaisajan suomalaisten tykkimiesten vaikutus maamme kehitykseen oli merkittävä. Rykmentillä oli oma seurakunta, johon kuului noin puolet Helsingin asukkaista. Käsityöläiset mm. sepät saivat monipuolisen ammattikoulutuksen Viaporissa. Sieltä levisi myös tykistökenraali Augustin Ehrensvärdin kuvataiteiden, musiikin, teatterin ja arkkitehtuurin harrastus upseerien kautta helsinkiläisten ja koko kansan keskuuteen.

Venäjänvallan aikana suomalaisen tykistön perustamisyritykset torjuttiin. Monet Haminan kadettikoulun käyneet maanmiehemme palvelivat keskeisissä asemissa keisarillisen Venäjän tykistössä. Kansainvälisesti kuuluisin heistä oli venäläiseksi mainittu kenraali Axel Gadolin. Tähän upseeriryhmään kuului myös yhtenä nuorimmista Vilho Petter Nenonen, joka kehitti Suomen tykistöstä ulkopuolistenkin arvioiden mukaan toisen maailmansodan tehokkaimman tykistön, jonka menetelmät omaksuttiin vasta paljon myöhemmin muissa maissa. Nenosen tavoitteena oli saada aikaan yksinkertaiset menetelmät, joita käyttäen jalkaväkeä seuraava vähälukuinen tykistö voisi Suomen maastossa tarvittaessa keskittää tulensa yllättäviksi, tarkoiksi, lyhyiksi ja voimakkaiksi tuli-iskuiksi.

Tykistön tuliyksiköksi tuli meillä jo vuodesta 1925 12 tykin patteristo; suurvalloissa 4 - 6 tykin patteri toimi vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeen tuliyksikkönä. Tähän kehitystyöhön liittyivät kartoituksen parantaminen Nenosen itsensä vuonna 1928 suunnitteleman ilmakartoituskameran avulla, sää- ja mittauspalvelun aloittaminen, tykistöradion aikaansaaminen vuonna 1925, sekä tulenjohtojärjestelmien yksinkertaistaminen. Ensin otettiin käyttöön tulenjohtokortti vuonna 1920 ja viimeisenä vaiheena vuonna 1943 korjausmuunnin, joka vapautti etulinjan tulenjohtajan laskutehtävistä ja antoi hänelle mahdollisuuden johtaa vaikka kymmenien tykkien tykistöryhmien tulta tietämättä edes tulittavien yksikköjen sijaintia.